torstai 28. elokuuta 2014

Kohokohtia vuosien ja kalavesien varsilta

Koska kuluva kalakesä ei ole tarjonnut liiemmin kalavaleita kerrottavaksi, päädyin tällä kertaa fiilistelemään nostalgiapläjäyksen parissa. Valokuvaaja en ole, eikä minusta sellaista tulle, mutta pystyyhän hiukan heikompikin otos elävöittämään vanhan muiston. Kuva-arkistojani selaillessani muistin jälleen, miksi jaksan niin usein raahautua jokirantaan tai järvelle: en saaliin, en sapuskan, vaan nimenomaan fiiliksen tähden. Kaikki mikä tulee siihen päälle, on pelkkää bonusta. Kalavesillä hermo lepää, kaikki stressi on tiessään, eivätkä arkiset murheet paina. 

Nollareissuja, vastoinkäymisiä ja ties mitä kommelluksia mahtuu vuosien varrelle roppakaupalla, mutta jälkeenpäin ajatellen niille kitkerimmillekin epäonnistumisilleen voi nauraa maireasti. Sääli vain, ettei kaikkein suurimpia sähläyksiä koskaan ole saanut taltioiduksi kuvallisten muistojen muodossa.

Alla olevassa "muistojen kollaasissa" niitä onnistuneempia, ikimuistoisia tai muuten vain juuri tälle kalamiehelle merkitysellisiä hetkiä:















Ensimmäinen reissuni Kuusingille parin vuoden takaa. Mutta miksi sitten tylsä kuva tuhnuisesta riippusillasta? Siksi, että juuri täällä yhytin ensimmäisenä(!) Kuusingin kalastuspäivänäni siimani päähän taimenen. Kokemus jäi varsin lyhyeksi ja kala pääsi karkuun. Moinen aloitus kalareissulle riitti kuitenkin koukuttamaan kalastajan sen verran tehokkaasti, että Kuusingille oli pakko palata heti seuraavana suvena. Ehtaa paanajärveläistä ei vielä ole noussut, eikä harjuksiakaan riesaksi asti, kuka ties vielä joskus. Kuusinki jätti molemmilla reissuilla mielen sopukoihin niin hienoja muistoja, että  Kuusamon komeisiin jokimaisemiin jäi kenties ainainen kaipuu.















Sama rapakko, joten ei syyttä suotta uutta tarinaa. Taisipa olla tuolloin ensimmäinen kerta kalareissulla, kun allekirjoittaneella vihdoin oli ihka oikeat kahluukamppeet mukana. Muistelun arvoisia hetkiä.

















Tänä kesänä pääsin viimein kokemaan myös Ruunaankosket. Mieleenpainuva kokemus, vaikka kalat olivatkin koko pitkän viikonlopun varsin aralla otilla. Koska kalakaveri kalastaa Ruunaalla taajaan, tulee itsekin varmasti tulevaisuudessa pistäydyttyä paikalla aina silloin tällöin. Eikä siellä kokonaan ilman tapahtumia tarvinnut nytkään olla: pari ärhäkkää koskihaukea kävi välillä pitämässä intoa yllä, ja Murrookoskella oli pitkät pätkät siiman päässä kiinni jotain tanakalta tuntunutta, mutta sillä kertaa kalamiestä ovelampaa.













Neitikosken kirjolohi olikin hauki. Kelpo taistelun jälkeen urhea taistelutoveri sai pitää vapautensa.













Tositoimissa Murroolla. Tästäkään väsytysepisodista ei juuri jäänyt jälkipolville kerrottavaa. Muistojen aarreaittaan se joka tapauksessa piirusti puumerkkinsä, sille huomattavasti enemmän puumerkkejä keränneelle karkuun päässeiden puolelle. 





















Sitten hiukan vanhempia kohokohtia. Ennätysahven näyttää vielä tänäkin päivänä kuvassa perin pulskalta. Kuva voisi olla parempi, eikä kuvassa poseeraava hipin retalekaan ole mikään valokuvamalli, mutta kuvan saalis on se, joka ei kenties milloinkaan unohdu. 1.6 kiloa ja lähelle 50 cm olivat tämän körilään strategiset mitat. Olisihan noin kunnioitettavan raitapaidan voinut takaisinkin laskea, mutta eipä sitä silloin tullut ajatelleeksi. Enkka kuitenkin pitää yhä ja pahoin pelkään, etten sitä milloinkaan riko. Tänä kesänä jopa puolen kilon yksilöt ovat olleet harvinaisen tiukassa.





Kuhaenkkaan sen sijaan liittyy tyystin erilainen muisto. Soutupaatissa oli kahden hyrräsetin lisäksi vedossa UL-setti, joka pyysi HK:n Varma-vaapun avustuksella perävirtaa. Tietenkin juuri siinä vavassa nassahti. Monikiloinen kuha käyttäytyi siiman päässä erittäin tyynesti, ja aloitti armottoman temuamisen vasta rikottuaan sekundahaavin havaksen ja pudottuaan veneen pohjalle samalla vieheestä irroten. Haavista ei enää saanut kalua.















Tainionvirta. Kyseiseen jokeen minulla on jonkin sortin viha-rakkaussuhde. Tainiolla tulee kalastettua usein ja istareitakin sieltä nousee toisinaan mukavasti. Jokin usein ylikansoitetussa paikassa kuitenkin hiertää ja tänä kesänä olenkin poikennut paikalla edelliskesiä harvemmin. Tämä kuva kuitenkin herättää minussa hienoja muistoja. Vaikka kuvassa mennäänkin vielä virppavermein, on kyseessä juuri se sama ilta, jolloin yhytin elämäni ensimmäisen perhovehkein saamani taimenen. Kyseessä oli tietysti "pelkkä" istari, mutta melko hanakan vastuksen se siiman päässä antoi tottumattomalle perhostelijalle. Muistan vieläkin elävästi, kuinka jalat silloin löivät loukkua ja kuinka sydämessä tykytti.















Kyykoski kuuluu meikäläisen vakiopaikkoihin ja tarjoaa usein kalamiehelle kosolti haasteita. Tahtoo sanoa, että takana on kymmeniä reissuja ja hulppeat kaksi rannalla asti käynyttä taimenta. Molemmat joskus ammoisina aikoina juuri kuvan osoittamalta paikalta. Kuluvana kesänä olen tainnut kalastaa Kyykoskella vailla tärpin tärppiä. Silti paikka vetää puoleensa: maisemissa ei ole valittamista, grillikatosta ja kotaakin löytyy, kiventaustoja ja muuta antoisaa koluttavaa riittää ja lappeenrantalaisesta näkövinkkelistä kohde on miellyttävän lähellä. Sitä paitsi haasteellisuudessakin on aina puolensa.

















Sama reitti, eri koski. Kyseisen osion olemassa olo valkeni minulle vasta viime kesänä, ja sittemmin täällä onkin tullut käytyä monesti yrittämässä. Vaikkei tärppejä olekaan tullut, yhtti kaveri täältä alkukesällä toutaimen, enkä minä ollut ennen nähnyt moista vedenelävää livenä. Siksi myös Niskakoski ansaitsee paikkansa muistojen loputtomassa meressä.





















Ahkeran vetouistelun tulos. Tämä on tuoreempia muistoja. Vähän aikaa sitten olimme uistelemassa kuhaa tutuilla selkävesillä, kun ylöskelausvaiheessa vavassa selvästi nyki. Vedossa oli luottopelimme 42-värin Jesse-vaappu ja ihmetys oli melkoinen, kun vedestä nousikin lahna, Jessen peräkoukkuihin suustaan kiinnittyneenä. Tämä jäi mieleen, sillä virppavehkein lahnoja on tullut aikaisemmin saatua harvakseltaan ja aina silloinkin suun ulkopuolelta tarttuneina. Oppia ikä kaikki.













Tämän kesän ehdoton kohokohta olikin sitten Kairijoen reissu. Koska kirjailin reissustani blogiini sepustuksen jo aiemmin, en rupea toistamaan itseäni enempää. Joka tapauksessa Kairi teki tähän kalamieheen lähtemättömän vaikutuksen ja melko varmasti aion palata Savukosken lakeuksille myös seuraavana suvena. Ja mikäs on palatessa, kun perhostelu alkaa sekin nykyisellään jo joten kuten sujua. 

















Kairin Rantakankaan suvantomontun taimen, joka jäi punnitsematta. Pulskassa kunnossa kuitenkin oli ja uskoisin ennätykseni tämän myötä rikkoutuneen. Arvoitukseksi jäi, oliko kyseessä ehta luonnontuote vai istari. Kairilla kun ei kuuleman mukaan toteuteta ollenkaan rasvaeväleikkauksia. Tämän kauniin kalan kohtalona oli päätyä savupyttyyn, mutta viikon aikana ennätimme toki melko monta suomukylkeä vapauttaakin. Mutta ainahan reissun päällä nuotio- tai savukala maittaa. Jälleen yksi arvokas muisto ja ikään kuin kruunu kerrassaan upealle ja ikimuistoiselle reissulle.













Ja löytyihän siitä myös pönötyskuva. Muistoihin jää siis lähtemättömänä myös se tosiseikka, että huomaamattaankin voi kalamies toisinaan näyttää liki anteeksiantamattoman tyhmältä.













Koska vapaus on hieno ja jalo asia, lisättäköön vielä loppuun kuva kalasta jonka kohtalo oli selvästi yllä olevaa pilkkukylkeä armeliaampi.

Loppusanoina sanottakoon vain, että kalakesä on ollut hieno. Saalismäärät eivät ole huikaisseet, mutta mukavat muistot ja antoisat uudet kokemukset kantavat kyllä pitkälle. Joka kesä tulee entisten kokemusten jatkoksi uusia, eikä kesän kääntyessä syksyyn malttaisi millään odottaa seuraavaa avovesikautta.

Vielä on kesää jäljellä!










































tiistai 19. elokuuta 2014

Kuvittelet sä saavas kalaa?

Koska loppukesän kalareissuistani ei ole suuremmin kertomista, päätin tällä kertaa kokeilla kannuksiani satusetänä. Sadun aiheena ovat (muun muassa) aina ajankohtaiset Angry birds- vieheet. Moni olettaa ja väittää, ettei Angry birdseilla saa kalaa. Perustelut ovat toisinaan hiukan hataria. Ehkä kalat ovatkin kuvittelemaamme suurempia idealisteja (tai anarkisteja), eivätkä kurillaankaan nappaa suuren ja kaupallisen brändin nimikkotuotteisiin. Ehkä suomukyljet mieluummin odottelevat maittavampia aterioita pienten käsityöläispajojen tuotteiden muodossa. Voi myös olla, etteivät kalat pelaa ollenkaan kännykkäpelejä. Ehkä kaloilla on muuta puuhaa. Ehkä kännykkäpelit eivät ollenkaan kiinnosta kaloja. Tai viehepajojen leimat. Ehkä muut seikat ratkaisevat. Tämä satu ei kerro, onko yksikään vaappu tai viehe ns. parempi toistaan. Kantaaottavakaan se ei ole. Vaikkakin se hivenen rönsyilee, se silti on pelkkä satu. 

Oli kaunis ja aurinkoinen kesäilta. Elettiin heinäkuuta, ja Saimaan selkävesillä pyöri runsaasti uisteluveneitä. Hiukan suositummilta apajilta syrjässä oli pieni poukama. Ei olisi uskonut, mutta uskottava se oli: edes tässä suojaisassa sopessa eivät kalat voineet uiskennella rauhassa, jopa täällä pyöri kalasaaliiden perässä kaksikin venekuntaa.

Heinäkuinen kesäilta
















Oli yksinäinen soutu-uistelija, joka verkkaiseen tahtiin lipui veneineen eteen päin tyventä järvenpintaa. Vedossa oli kaksi vapaa. Ikäloppuja mitä lie Shimanoja, mutta vielä toimivia. Pyynnissä kaksi epämääräistä muoviseosvaappua. Niitä oli saanut tarjoushintaan paikallisen Prisman alelaarista. Miksikäs ei, oli soutu-uistelija ajatellut. Hänen raha-asiansa olivat kehnolla tolalla, ja vaikka viereisen hyllyn hulppeat Rapalat kovasti olivatkin houkutelleet, ei soutu-uistelijalla ollut millään ollut moisiin ottipeleihin varaa.

Soutu-uisteleva puliukko














Poukamassa pyöri myös hulppea HT-vene. Pankinjohtaja Raharössi istui mukavasti veneen takaosassa pehmustetulla penkillään ja mutusteli kylmäsavuporovoileipää. Aina välillä Raharössi nappasi jäähdyttäjästä uuden pullollisen ihanan viileää slovakialaista pintahiivaolutta. 

Hänen palvelijansa Mahmud ohjasti venettä ja järsi hiukan hapan ilme kasvoillaan viimeistä, jo hiukan nahjistunutta porkkanaa. Veneen targakaaresta sojotti vapa poikinensa. Vieheiden osalta vedossa oli pelkkää parasta a-luokkaa. Olihan Rapalan suku aina osoittanut vieraanvaraisuutta herra Raharössille, ja kerran Enska oli jopa vienyt pankinjohtajan soutamaan taimenta legendaariselle Kalkkisten privaattikoskelle. Siitä pitäen oli Raharössi luottanut Rapalan vaappuihin kuin vuoreen.  Nykyään Raharössi kalasti pelkästään Rapaloilla, vaikka ne Raharössin mielestä olivatkin hivenen liian halpoja.

Rapala














Ilta kului, eikä Raharössi saanut sintin sinttiä. Aina välillä hän sätti palvelijaansa. Ei mokomasta ollut edes uisteluveneen ohjastajaksi. Kaikki pitäisi tehdä perkele vieköön itse, Raharössi ärähteli. Silloin hän pani merkille, että lähistöllä soutelevalla vanhuksella oli kala kiinni. Kiikareillaan hän näki, kuinka soutaja haavoitsi veneeseensä pulskan kuparikyljen. Pankinjohtajaa vitutti. Ikään kuin tässä ei oltaisi itse tehty hiki hatussa töitä. Sitä tullaan homeensyömällä jollalla ja nostetaan kaikki kuhat jävestä perkele, Raharössi sadatteli mielessään. 

Hän komensi Mahmudia kelaamaan Rapalat ylös ja huristamaan täyttä vauhtia soutu-uistelijan juttusille. 

- Ehtoota, Raharössi huusi HT:nsä lipuessa soutuveneen rinnalle. Aallokko keinutti soutuvenettä kovasti. - Minkäslaisia pulikoita sitä oikein perässä vedellään kun noin komeita kuhiakin nousee?

- Äh, soutaja vähätteli. - Alelaarista ostin. Taitavat olla jotain Angry birdseja.

- Angry birds? Raharössi äimisteli.  - Eikös se ole joku pahuksen nousukkaiden kyhäämä kännykkäpeli? Kaikkea sitä kuulee, eihän sellaisilla nyt mitään saa. Taisi ollakin ukolla silkkaa tuuria! 

Halpa kulinen kalikka














Soutaja ei vastannut, hymyili vain hivenen vaivautuneesti. Raharössi komensi Mahmudia ajamaan paatin väljemmille vesille ja laskemaan Rapalat takaisin pyyntiin. 

Soutajaa huvitti.

- Kaikenlaista, hän totesi itsekseen ja jatkoi menestyksekkäästi kuhan uistelua aina auringon laskuun asti.

EPILOGI

Suojaisassa poukamassa jossain päin Saimaata uiskenteli kaksi suurta kuhaa. Kuhat olivat juuri todistaneet mitä merkillisintä keskustelua. Se oli tapahtunut vain vähän sen jälkeen, kun heidän hyvä ystävänsä Kullervo oli hairahtanut iäkkään soutu-uistelijan perässään vetämään vieheeseen. 

Toinen kuhista totesi toiselle: - Sääli Kullervoa. Mutta olipas siinä kerta kaikkisen hämmentävä keskustelu.

- Älä muuta pulputa, vastasi toinen. - Niin kuin me täällä vedessä piittaisimme vähääkään, koituu kohtaloksemme sitten mainittu Angry birds tai vaikka Rapala

- Juu, eihän me niistä ymmärretä, toinen jatkoi. - Eikä kyllä kiinnostakaan. Mutta paljon ei tuntunut tietävän myöskään se pahansisuinen uistelija. Sen verran sentään tiedän minäkin, että molemmat manitut vieheet tulevat sentään samalta tehtaalta...


Kuha


maanantai 7. heinäkuuta 2014

Kairijoki, kesä 2014

Vihdoinkin!

Kauan ja hartaasti odotettu Savukoski odottaa "vain" tuhannen ajokilometrin päässä. Luvassa viikon verran Lapin verratonta lumoa ja herkeämätöntä kalastusta.

Kalakaveri Mika kyytiin ja menoksi. 14 tuntia köröttelyä, ensin yön selkään, sitten keskipäivän auringon paahteessa. Viimeiset tunnit hervottomia kärrypolkuja; vuokrakämpän avaimet matkaan hotelli Samperin Savotasta, luvat Kairiverista ja vielä viimeinen taival. Päivän ollessa jo pitkällä saavumme viimein perille Rantakankaalle.

Rantakankaan kämppä vastasi odotuksia
















Raskas matka, mutta perillä odottava palkinto ei ole huono. Upean luonnon helmassa, kalaisan ja kauniin Kairijoen äärellä reissun rasitukset unohtuvat nopeasti. Vuokramökki osoittautuu juuri sellaiseksi kun on luvattu: kaikki tärkeä, eli jääkaappi, tulipaikka ja sauvstuspönttö löytyy. Saunarakennus pönöttää miltei jokirannassa.


Sauna sijaitsee aivan jokirannassa
















Ja entäpä se joki sitten? Heti saunan edustalla pauhaa mitä ilmeikkäin koski upeine niska-alueineen. Antoisan näköistä kalavettä piisaa niin ylä- kuin alavirtaankin niin pitkälle kuin silmä kantaa. Kairijoen uoma on melko kapea, mutta se ei haittaa vähääkään. Kirkaassa vedessä montut, ottikivet ja muut kalojen potentiaaliset piilopaikat erottuvat jopa ilman kalastuslaseja. Monipuolisuuttakin riittää: aina välillä virta soljuu verkkaisemmin ärjyen taas välillä kiukkuisena koskena. Siellä täällä kokonaisuutta värittävät tyylikkäät niskat ja loppuliu'ut suvantoalueita unohtamatta.

Rantakankaalla koski näytti komealta...














...ja niska vieläkin komeammalta!

















Ja aivan vastaaavia spotteja mahtuu Kairijoen varrelle lukuisia. Reissussa rähjääntynyt kahden miehen matkaseurue päättää kuitenkin pyhittää ensimmäisen kalastusillan Rantakankaan lähistön roplaamiseen, etenkin kun odotamme vielä yhtä täydennysmiestä saapuvaksi: Aki on hetkenä minä hyvänsä tulossa Rantakankaalle suoraan Tenolta.

Kuten usein, vie väsymys meikäläisestä voiton jo varhain ja ensimmäinen kalastussessio päättyy osaltani jo alkuyöstä. Myönnettäköön, että janojuomilla saattoi olla osuutensa asiassa. Mika ja Aki sen sijaan jaksoivat, ja taisipa Aki kiskoa ylös reissun ensimmäisen mittakalankin, kun jostain Rantakankaan rantamilta pinturiin hairahtui 35 senttinen harjus. Hyvä!

Sunnuntai 29.6

Aamulla meikäläinenkin on taas pirteämpi ja valmis kohtaamaan sunnuntain kalastushaasteet. Päätämme viipyä Rantakankaan apajilla vielä toisenkin kalastuspäivän koluten aluetta vähän sieltä sun täältä. Toteamme, että kuumasta säästä huolimatta ainakin pienemmät yksilöt käyvät pyydyksiin ihan hanakasti. 

Illan tullen päätän vaihtaa perhovermeet hetkeksi haspeliin ja suunnata erään ystävällisen nettifoorumitutun vinkkien innoittamana saunan läheltä löytyvälle suvantomontulle. Taimenen toivossa kiinnitän viehelukkoon ahvenvärityksellä koristellun helmellisen Räsäsen, eikä minun tarvitse virpoa pitkään. Jokin syöksyy kiven takaa esiin, kelpuuttaa tarjoukseni ja sitten virvelimiestä viedään. Tempoilua, muutama komea loikka ja samalla oiva testi tuliterälle haspelisetille. Hyvin tuntuu pelittävän, tuntuma pysyy oivallisena ja jämäkkyyttäkin löytyy. Kala alkaa jo talttua, mutta haavin pirulainen on unohtunut käden ulottumattomiin. Onneksi Mika sattuu haaveineen paikalle. Kohta rannalla koreileekin meikäläisen uusi ennätystaimen: 58 senttinen ja varsin pulskassa kunnossa oleva kauniin punertava yksilö. Ja heti meillä on savupyttyyn täytettä. Kala suolaan ja odottelemaan jalostumistaan appeeksi.


Kiven takaa se nappasi...

...ja näin komealta se näytti































Maanantai 30.6

Maanantaina aamusta Aki jatkaa matkaa kotia kohti, kun taas minä ja Mika päätämme lähteä tutkailemaan uusia apajia. Saunavaaran seutu on ottipaikan maineessa ja pienen sekoilun jälkeen löydämmekin alueen suht koht helposti. Pintomisia näkyy melko reilusti, hyttysiä sitäkin enemmän, eivätkä kalatkaan oikein tunnu olevan ottituulella. 

Sillan edustalla mietovirtainen osio on hiukan tylsää kalastettavaa, olkoonkin että kehuvat kohtaa kohtalaisen kovana istarien ottipaikkana. Tuonnempana virta jälleen virkoaa ja kuuma kesäpäivä sujuu osaltamme Saunavaaralla varsin leppoisasti. Joku ehkä tosin kävi metsässä sissipaskalla, ehkä ei.

Saunavaaran tunnettuja ottipaikkoja


Saunavaaran uomaa. Kalassa Mika.





























Sitten vuorossa alue nimeltä Kuritsa. Täältä yhytämme oivallisen näköistä maisemaa ja kalavettä, sekä laavulla päivystävän mukavan parivaljakon, joista varsinkin toinen osoittautuu verrattomaksi juttumieheksi. Kuulemme kalajutun jos toisenkin ja saamme kosolti uutta informaatiota ja ottivinkkejä.

Kalaakin Kuritsalta löytyy, koko vain on valitettavan kituliasta. Mika tosin joutuu tekemään aimo työn pienen, mutta merkillisesti käyttäytyvän taimenen kanssa. Aikansa otus pönöttää pohjassa kuin tukki, mutta suostuu lopulta liikkumaan ja talttuu. Kala saa vapautensa, eikä mittaharreja tai säällisen kokoisia puronieriöitäkään pyyntöihimme tartu. Niinpä palaamme mökille odottelemaan seuraavaa kalastuspäviää, tällä kertaa saaliitta.

Mökillä vielä saunomista ja kalan savustelua sekä virvokkeita, hiukan kalastelua Rantakankaalla.

Kuritsalta löysimme juttukavereita ja hienoa kalavettä...















...ja kalatkin olivat siellä perin juonikkaita















Kalan makuun päästiin kuin päästiinkin



















Tiistai 1.7

Seuraavana Majavakosket, josta meikäläiselle reissun (ja elämäni) ensimmäinen puronieriä. Kehuivat, että Kairilla saalisvarmuus juuri puronieriöiden suhteen on sadan prosentin luokkaa. Kummasti moiset "varmat" onnistuivat silti meikäläisen ottipelejä välttämään.

Majavakoskelta löytyy jokunen muukin kalastaja. Ei ihan jokapäiväistä, sillä suurimmaksi osaksi Kairijoella on saanut kalastella omassa rauhassa. Nytkin tilaa riittää ja kalalle mahtuu mainiosti. Jälleen yksi upea niska-alue, joka osoittautuu tyhjäksi. Tai kyllähän pintojia näkyy, mutta taidot eivät yksinkertaisesti riitä. Poistuessamme jututamme erästä kalamiestä, joka kertoo yhyttäneensä 53 senttisen ja 2.5 kilon painoisen taimenen samaiselta alueelta. Melko painava mötikkä, ellei sitten mukana ollut hiukan saamamiehen lisää!

Pitäähän tuonne toistekin päästä












Näissä maisemissa kalamiehen kelpaa














Keskiviikko 2.7

Vuorossa joen vaihto, eli pistäytyminen Nuortilla. Nuortti virtaa Urho Kekkosen kansallispuiston mailla, eikä autolla ole ottipaikoille asiaa. Lähimmältä parkkipaikalta tulee Hirvashaudan alueelle käveltävää liki 3 kilometriä. Hienoa! Saapahan samalla liikuntaa ja luontovaellus on aina mukavaa.

Nuortin maisemia ja kala-apajia on kehuttu, joten odotuksetkin ovat korkealla. Ehkä liiankin korkealla, sillä Nuortti osoittautuu pienehköksi pettymykseksi. Maisemat ovat upeat, mutta eivät henkeä salpaavat. Mitä ilmeisemmin olisi pitänyt vaeltaa kilometrikaupalla kauemmas yhyttääkseen ylhäiset kanjonimaisemat, mutta siihen ei tällä kertaa ollut valmiuksia tai aikaa. Hirvashaudan seudulla pari oletettua harjusta käy törkkimässä, mutta eivät pysy mokomat kiinni. Savupöntön täytettä ei siis Nuortiltakaan nouse, mutta tulipahan käytyä! Iltasella kohtaamme sitten sen verran takapakkia, että Mika alkaa potea infernaalista paskatautia. Ikävä vaiva, eikä mieluinen kalakaverillekaan.

No...olihan siellä ihan tyylikästä

Nuortin suvannoissa piilee harreja































Torstai 3.7

Karppisen pirtti osoittautuu pelkäksi laavuksi. Pirtin edustalla sen sijaan piisaa jälleen kerran kutkuttavan näköistä kalavettä, ja Mika taltuttaakin miltei heti lähes mitallisen harjuksen (käytyään toki ensin asialla pirtin tuntumasta löytyvässä huussissa).

Sadesäässä etenemme perhokalastukselle pyhitettyä osioita kohti Kairiveria perhojamme ahkerasti nakellen, mutta enempää edes säällisen kokoisia eväkkäitä ei koukkuihimme hairahdu.

Täältäkään ei mittakaloja tavattu












Sade jatkuu, mutta ei lannista kalamiehiä saapuessamme Kairin sivu-uomalle, Sormijoelle. Ensivaikutelma ainakin on hyvä! Muurahaisjäjitelmääni tarraa jokin hiukan isomman tuntuinen, mutta räpellän kalan karkuun. Kohta tartutankin jo perhoni jonnekin vesiryötöihin ja aikoessani irrottaa ottipeliä, totean joen sen verran syväksi, että vaatteet kastuvat kahluukamppeista huolimatta. 

Palaan autolle vaihtamaan kuivaa ylle ja kylmissäni jään lämmittelemään. Lopulta Mikakin saapuu ja kertoo hillittömästä syöntipiikistä. Harjuksia nousi kuin sieniä sateella ja yksi mitallinen tarttui mukaankin. Mainiota! Harjus on sentään sen veroista herkkua, että sitä täytyy väkisinkin päästä maistamaan ainakin kerran kesässä.

Perjantai 4.7

Mikan paskatauti jatkaa oireiluaan, eikä viimeiseen kalstuspäiväämme mahdu sen kummempaa kuin muutama olut eräkeskuksella, jalkapalloa ja jonkin verran kalastelua mökin läheisyydessä.

Reissu alkaa lähestyä loppuuaan. Paljon jäi spotteja koluamatta, mutta tyytyväinen täytyy olla: taimen-enkka meni uusiksi ja pikkukaloja nousi sen verran, että mielenkiinto pysyi koko ajan yllä. Maisemat olivat upeita ja kalastaminen helppoa. Yhtään viehettäkään en menettänyt reissulla, en edes ainuttakaan perhoa ja perhostelijana sentään olen vielä amatööri.

Kaipuu jäi, joten eiköhän Kairille tule lähitulevaisuudessa palattua. Seuraavaa odotellessa täytyy tyytyä koluamaan eteläisemmän Suomen sikäli ihan mielenkiintoisia virtavesiä. Ei sitä loppujen lopuksi viikossa ehdi paljoakaan ja kalalle tekee jo kovasti kalamiehen mieli.

Hyvästi Kairi, ehkä jälleen ensi kesänä kohtaamme!