Koska kuluva kalakesä ei ole tarjonnut liiemmin kalavaleita kerrottavaksi, päädyin tällä kertaa fiilistelemään nostalgiapläjäyksen parissa. Valokuvaaja en ole, eikä minusta sellaista tulle, mutta pystyyhän hiukan heikompikin otos elävöittämään vanhan muiston. Kuva-arkistojani selaillessani muistin jälleen, miksi jaksan niin usein raahautua jokirantaan tai järvelle: en saaliin, en sapuskan, vaan nimenomaan fiiliksen tähden. Kaikki mikä tulee siihen päälle, on pelkkää bonusta. Kalavesillä hermo lepää, kaikki stressi on tiessään, eivätkä arkiset murheet paina.
Nollareissuja, vastoinkäymisiä ja ties mitä kommelluksia mahtuu vuosien varrelle roppakaupalla, mutta jälkeenpäin ajatellen niille kitkerimmillekin epäonnistumisilleen voi nauraa maireasti. Sääli vain, ettei kaikkein suurimpia sähläyksiä koskaan ole saanut taltioiduksi kuvallisten muistojen muodossa.
Alla olevassa "muistojen kollaasissa" niitä onnistuneempia, ikimuistoisia tai muuten vain juuri tälle kalamiehelle merkitysellisiä hetkiä:
Ensimmäinen reissuni Kuusingille parin vuoden takaa. Mutta miksi sitten tylsä kuva tuhnuisesta riippusillasta? Siksi, että juuri täällä yhytin ensimmäisenä(!) Kuusingin kalastuspäivänäni siimani päähän taimenen. Kokemus jäi varsin lyhyeksi ja kala pääsi karkuun. Moinen aloitus kalareissulle riitti kuitenkin koukuttamaan kalastajan sen verran tehokkaasti, että Kuusingille oli pakko palata heti seuraavana suvena. Ehtaa paanajärveläistä ei vielä ole noussut, eikä harjuksiakaan riesaksi asti, kuka ties vielä joskus. Kuusinki jätti molemmilla reissuilla mielen sopukoihin niin hienoja muistoja, että Kuusamon komeisiin jokimaisemiin jäi kenties ainainen kaipuu.
Sama rapakko, joten ei syyttä suotta uutta tarinaa. Taisipa olla tuolloin ensimmäinen kerta kalareissulla, kun allekirjoittaneella vihdoin oli ihka oikeat kahluukamppeet mukana. Muistelun arvoisia hetkiä.
Tänä kesänä pääsin viimein kokemaan myös Ruunaankosket. Mieleenpainuva kokemus, vaikka kalat olivatkin koko pitkän viikonlopun varsin aralla otilla. Koska kalakaveri kalastaa Ruunaalla taajaan, tulee itsekin varmasti tulevaisuudessa pistäydyttyä paikalla aina silloin tällöin. Eikä siellä kokonaan ilman tapahtumia tarvinnut nytkään olla: pari ärhäkkää koskihaukea kävi välillä pitämässä intoa yllä, ja Murrookoskella oli pitkät pätkät siiman päässä kiinni jotain tanakalta tuntunutta, mutta sillä kertaa kalamiestä ovelampaa.
Neitikosken kirjolohi olikin hauki. Kelpo taistelun jälkeen urhea taistelutoveri sai pitää vapautensa.
Tositoimissa Murroolla. Tästäkään väsytysepisodista ei juuri jäänyt jälkipolville kerrottavaa. Muistojen aarreaittaan se joka tapauksessa piirusti puumerkkinsä, sille huomattavasti enemmän puumerkkejä keränneelle karkuun päässeiden puolelle.
Sitten hiukan vanhempia kohokohtia. Ennätysahven näyttää vielä tänäkin päivänä kuvassa perin pulskalta. Kuva voisi olla parempi, eikä kuvassa poseeraava hipin retalekaan ole mikään valokuvamalli, mutta kuvan saalis on se, joka ei kenties milloinkaan unohdu. 1.6 kiloa ja lähelle 50 cm olivat tämän körilään strategiset mitat. Olisihan noin kunnioitettavan raitapaidan voinut takaisinkin laskea, mutta eipä sitä silloin tullut ajatelleeksi. Enkka kuitenkin pitää yhä ja pahoin pelkään, etten sitä milloinkaan riko. Tänä kesänä jopa puolen kilon yksilöt ovat olleet harvinaisen tiukassa.
Kuhaenkkaan sen sijaan liittyy tyystin erilainen muisto. Soutupaatissa oli kahden hyrräsetin lisäksi vedossa UL-setti, joka pyysi HK:n Varma-vaapun avustuksella perävirtaa. Tietenkin juuri siinä vavassa nassahti. Monikiloinen kuha käyttäytyi siiman päässä erittäin tyynesti, ja aloitti armottoman temuamisen vasta rikottuaan sekundahaavin havaksen ja pudottuaan veneen pohjalle samalla vieheestä irroten. Haavista ei enää saanut kalua.
Tainionvirta. Kyseiseen jokeen minulla on jonkin sortin viha-rakkaussuhde. Tainiolla tulee kalastettua usein ja istareitakin sieltä nousee toisinaan mukavasti. Jokin usein ylikansoitetussa paikassa kuitenkin hiertää ja tänä kesänä olenkin poikennut paikalla edelliskesiä harvemmin. Tämä kuva kuitenkin herättää minussa hienoja muistoja. Vaikka kuvassa mennäänkin vielä virppavermein, on kyseessä juuri se sama ilta, jolloin yhytin elämäni ensimmäisen perhovehkein saamani taimenen. Kyseessä oli tietysti "pelkkä" istari, mutta melko hanakan vastuksen se siiman päässä antoi tottumattomalle perhostelijalle. Muistan vieläkin elävästi, kuinka jalat silloin löivät loukkua ja kuinka sydämessä tykytti.
Kyykoski kuuluu meikäläisen vakiopaikkoihin ja tarjoaa usein kalamiehelle kosolti haasteita. Tahtoo sanoa, että takana on kymmeniä reissuja ja hulppeat kaksi rannalla asti käynyttä taimenta. Molemmat joskus ammoisina aikoina juuri kuvan osoittamalta paikalta. Kuluvana kesänä olen tainnut kalastaa Kyykoskella vailla tärpin tärppiä. Silti paikka vetää puoleensa: maisemissa ei ole valittamista, grillikatosta ja kotaakin löytyy, kiventaustoja ja muuta antoisaa koluttavaa riittää ja lappeenrantalaisesta näkövinkkelistä kohde on miellyttävän lähellä. Sitä paitsi haasteellisuudessakin on aina puolensa.
Sama reitti, eri koski. Kyseisen osion olemassa olo valkeni minulle vasta viime kesänä, ja sittemmin täällä onkin tullut käytyä monesti yrittämässä. Vaikkei tärppejä olekaan tullut, yhtti kaveri täältä alkukesällä toutaimen, enkä minä ollut ennen nähnyt moista vedenelävää livenä. Siksi myös Niskakoski ansaitsee paikkansa muistojen loputtomassa meressä.
Ahkeran vetouistelun tulos. Tämä on tuoreempia muistoja. Vähän aikaa sitten olimme uistelemassa kuhaa tutuilla selkävesillä, kun ylöskelausvaiheessa vavassa selvästi nyki. Vedossa oli luottopelimme 42-värin Jesse-vaappu ja ihmetys oli melkoinen, kun vedestä nousikin lahna, Jessen peräkoukkuihin suustaan kiinnittyneenä. Tämä jäi mieleen, sillä virppavehkein lahnoja on tullut aikaisemmin saatua harvakseltaan ja aina silloinkin suun ulkopuolelta tarttuneina. Oppia ikä kaikki.
Tämän kesän ehdoton kohokohta olikin sitten Kairijoen reissu. Koska kirjailin reissustani blogiini sepustuksen jo aiemmin, en rupea toistamaan itseäni enempää. Joka tapauksessa Kairi teki tähän kalamieheen lähtemättömän vaikutuksen ja melko varmasti aion palata Savukosken lakeuksille myös seuraavana suvena. Ja mikäs on palatessa, kun perhostelu alkaa sekin nykyisellään jo joten kuten sujua.
Kairin Rantakankaan suvantomontun taimen, joka jäi punnitsematta. Pulskassa kunnossa kuitenkin oli ja uskoisin ennätykseni tämän myötä rikkoutuneen. Arvoitukseksi jäi, oliko kyseessä ehta luonnontuote vai istari. Kairilla kun ei kuuleman mukaan toteuteta ollenkaan rasvaeväleikkauksia. Tämän kauniin kalan kohtalona oli päätyä savupyttyyn, mutta viikon aikana ennätimme toki melko monta suomukylkeä vapauttaakin. Mutta ainahan reissun päällä nuotio- tai savukala maittaa. Jälleen yksi arvokas muisto ja ikään kuin kruunu kerrassaan upealle ja ikimuistoiselle reissulle.
Ja löytyihän siitä myös pönötyskuva. Muistoihin jää siis lähtemättömänä myös se tosiseikka, että huomaamattaankin voi kalamies toisinaan näyttää liki anteeksiantamattoman tyhmältä.
Koska vapaus on hieno ja jalo asia, lisättäköön vielä loppuun kuva kalasta jonka kohtalo oli selvästi yllä olevaa pilkkukylkeä armeliaampi.
Loppusanoina sanottakoon vain, että kalakesä on ollut hieno. Saalismäärät eivät ole huikaisseet, mutta mukavat muistot ja antoisat uudet kokemukset kantavat kyllä pitkälle. Joka kesä tulee entisten kokemusten jatkoksi uusia, eikä kesän kääntyessä syksyyn malttaisi millään odottaa seuraavaa avovesikautta.
Vielä on kesää jäljellä!